FSA 0
Mielakka 23.9.2022

Haastattelussa: väistyvä päävalmentaja Antti Koskinen

Kuva: Henri Laakkonen
Hyvinkäältä lähtöisin oleva Antti Koskinen on käynyt pitkän uran lumilautailijoiden taustalla. Sotkamon urheilulukiosta maajoukkueen pariin ja siellä piikkipaikalle - päävalmentajaksi. Nyt satojen tuhansien matkustuskilometrien, satojen kisapäivien ja lukemattomien mitalien jälkeen Coach Koskinen astuu syrjään päävalmentajan pestistä. Vielä tie on auki jatkuuko työ jossain roolissa lajin parissa vai viekö matka jonnekin aivan muualle, mutta nyt on välitilinpäätöksen paikka.

Uutispommi tähän kärkeen heti.
– Se on lieneekin tässä se, että päävalmentajuuteni loppuu tähän hetkeen. Tai itse asissa meni jo. 2014 vuodesta asti ehdin tehdä tätä roolia, ja nyt koitti se hetki, kun tästä luovun.

Mitkä tekijät ajoivat siihen pisteeseen, että nyt sai riittää?
– Ajattelin sitä aktiivisesti jo syksystä asti. Kahdeksassa vuodessa ehtii tapahtua paljon ja laji mennä niin paljon eteenpäin, että koin nyt olevan sopiva hetki vetäjän vaihdokselle. Olen kokenut vuosien aikana paljon muutoksia kisarintamalla, ja joukkueena ollaan pystytty vastaamaan siihen muutokseen, mutta jotta kehitys voisi tapahtua vielä paremmin ja että voitaisiin tästä pisteestä mennä vielä eteenpäin tarvitaan uutta lähestymistapaa tähän koko hommaan. Siitä se lähti ajatus, miksi nyt on hyvä hetki luopua ja myös etsiä itselleen uutta suuntaa.

Olet ajatellut asiaa joukkueen näkökulmasta.
– Se on päällimmäisenä mielessä, mutta kisalumilautailun muuttuneessa maisemassa ajattelen niin, että on ollut sen verran kovassa myllytyksessä vuosien varrella, ettei minulla ole enää välttämättä paras kyky vastata siihen haasteeseen. Se tietysti liittyy joukkueen näkökulmaan, mutta olen antanut tähän paljon ja se on kantanut tähän asti. Ja että oma näkemys voi mennä eteenpäin vaatii sitä, ettei ole jatkuvassa ryöpytyksessä kiinni. Että voi tarkastella asioita paikaltaan tai edes vähäisemmästä liikkeestä.

Osaatko sanoa, mitä muutokset ovat? Olet kuitenkin pitkän tovin nähnyt.
– Iso muutos freestyle-lumilautailun sisällä on, että pipelaskeminen erottui ihan omaksi skenekseen. Slope ja big air on pysynyt omana nippunaan, kun onneksi kansainvälisesti on päätetty pitää ne yhtenä nippuna eikä annettu spesialisoitua omiksi lajeikseen. Pipen erottumisen ja slopen ja big airin eriytymisen myötä klassinen urheilullisuus on lisääntynyt. Yhä useampi toimii ehkä muista lajeista totuttujen urheilunormien mukaisesti. Slopestyle tuli 2014 olympialajiksi ja big air 2018, ja olympialajiksi tuleminen ja syveneminen on tuonut mukanaan monissa paikoissa isoja panostuksia. Ne jotka nyt tulevat kisamaailmaan tulevat entistä terävämmällä kisanäkökulmalla kuin silloin kun itse aloitin päävalmentajana. Jotenkin noin sitä kuvailisin.

Tuntuuko sinusta, että siinä on sitten klassinen lumilautakulttuuri jäänyt jalkoihin?
– Osittain joo. Olen huomannut entistä enemmän selkeämpää kilpailukielenkäyttöä ja oman edun tavoittelua, mutta ei se myöskään ole täysin jyrännyt kulttuurissa perinteisesti ollutta yhteisöllisyyttä. Olen myös huomannut, että kun ihmiset käyttäytyvät enemmän kilpailullisemmin, niin on myös ihmisiä jotka eivät halua poteroitua ja kilpailla toisia vastaan. Kyllä siellä kovasti vaalitaan sitä, että siellä ollaan yhdessä ja yhteisellä matkalla. Halutaan pitää yhteyttä yllä ja keskustella keskenään ja olla keskenään. Se on tehnyt pienen aaltoliikkeen, ja se korostuu siinä kohtaa kun tullaan lähemmäs olympialaisia. Siinä kohtaa on aina tapahtunut pieni poteroituminen, ja siitä se on sitten taas helpottanut ja menty takaisin lähemmäs yhteisöllisyyttä.

Antti on aina ollut valmis laittamaan kätensä multaan – mutta eritoten lumeen. Kuva: Henri Laakkonen

Palaan henkilökohtaiseen historiaan myöhemmin, mutta kysyn tässä kohtaa, osaatko sanoa käännekohdat, missä kohdin laji on nytkähtänyt toiseen suuntaan? Ei välttämättä temppujen suhteen vaan muuten.
– Yksi isoimmista murroksista mun mielestä oli, kun alettiin järjestää privaattileirejä, mikä lähti Stubaista liikkeelle. Muistaakseni siellä järjestettiin ensimmäiset ennen Sotsia sillä kulmalla, että katsotaan onko tänne tulijoita. Kaikki kuitenkin tiesivät, että sinne moni haluaa, kun pystytään tarjoamaan tosi hyviä olosuhteita osin eksklusiivisesti. Seuraavana isona on ollut landing bagit. Ensin ne flätillä olleet ja nyt alastulossa olevat. Ne vaikuttavat paljon siihen, miten moni hallitsee spinien perustekniikat hyvin. Aluksi ne teki kisoista tosi monotonisia. Varsinkin japanilaiset tulivat mukaan sillä kulmalla, että millä tempulla voitetaan kisat ja sitten se monistetaan se yksi temppu mahdollisimman monelle laskijalle juuri sellaisena millä kisat on voitettu. Siitä on päästy yli ja ohi, ja nyt bägejä käytetään perustekniikoiden opetteluun, mutta sitten voi tuoda omaleimaisuutta kun ei ole niin iso loukkaantumisriski. Muista murroksista kun puhutaan, niin ihan viimeaikaisia suuria murroksia on ollut maailmancupin ulkopuolisten kilpailuiden väheneminen ja muodon muuttaminen. Iso statement oli, että Burton US Open lopetettiin Burtonin toimesta. Tietenkin siinä on tehty pitkä ja johdonmukainen matka ensin US Openin leviämiseen Burton Global Seriesiksi ja siitä takaisin pelkkään US Openiin, kunnes koko homma muutettiin toisenlaiseksi Mystery Seriesiksi. Toisaalta myös Natural Selectionin mukaan tulo on muuttanut touhua osaltaan. Viitteitä lumilautailussa on siitä, että siirrytään pois selkeästä kilpailullisuudesta ja enemmän kohti yhteisöllisyyttä. Freestyle-näkökulmasta, mitä pitkälti Natural Selectioninkin on, haetaan kovasti, mitä lumilautakisa on.

Mitä oraakkeli Koskinen näkee, mihin tämä kehitys on johtamassa?
– Se on hirveän vaikea sanoa. Tähän asti kun muutoksia on tapahtunut, on uusien systeemien syntyessä on sinne löytynyt aika nopeasti tietyt laskijat ja tietty skene. Tapahtuu tietynlainen eriytyminen. Ehkä ajattelen tässä erityisesti pipeä, ja koen, mitä Natural Selection koittaa tehdä, niin siinäkin kisaporukka tulee eriytymään, vaikka Zoe (Zadowski Synnott) tai Mark (McMorris) on siellä ollut, niin rosteri on silti aika eriytynyttä. Toivon, että eriytymisen sijaan löydettäisiin keino, millä laskijat voisivat palata enemmän erityyppisiin kisoihin. Että palattaisiin enemmän takaisin kaikki laskee kaikkea -tyyppiseen toimintaan.

Muuten on puhuit privaattileireistä, niin mitä ne maksavat?
– Pyöreästi 1000 euroa viikko. Se sisältää hissilipun ja vartavasten rakennetun parkin käyttöoikeuden. Lisäksi päälle tulee matkat, majoittuminen, paikan päällä kulkeminen ja ruoat tietty.

Kuinka paljon siellä pääsee laskemaan?
– Riippuu paikasta. Italiassa Stelviossa päästään semmoiseen 20 laskuun päivässä, ja Saas Feessä määrä on vähäisempi. Toki näihin on alettu myydä lisäpalveluna kelkkakyyditystä, millä laskumäärää saadaan hilattua ylöspäin, mutta se tietenkin nostaa hintaa.

Eli 10-20 euroa per lasku?
– Suurin piirtein. Viitenä päivänä viikossa Alpeilla suurin piirtein pääsee laskemaan, 10 päivää 2000 euroa, 200 euroa päivä, niin siihen väliin se menee.

Sinne ei sitten mennä totuttelemaan.
– Joo, pohjatyöt kannattaa tehdä.

Onko se ollut vörttiä?
– Paha sanoa, sillä onhan tuo hinta korkea, mutta sillä tavalla se on, kun sinne kokoontuu koko maailman kerma. Ilmapiiri on tosi eteenpäin puskeva. Kaverit näkevät kun kaverit pistävät parastaan. Pieni kilvoittelut syntyy helposti: kun kerran tuo laittaa niin minäkin laitan. Sessio saadaan sillä tavalla hyvin käyntiin, mutta onhan tuo hintalappu vähän kohtuuton.

Pekka ja Antti Kreischbergin MM-kisoissa 2015. Kuva: Tuukka Tams

Mennäänpä sun henkilöhistorian alkuun. Skeitti-snoukkataustaisena siirryit sivariin Vuokattiin vuonna…
– Vuonna 2005. Silloin lumilautailu oli Sotkamon urheilulukion opintolinjana toista vuotta käynnissä. Koskelan Pekka veti lumilautatoimintaa silloin, ja lukion ensimmäisenä toimintakautena kyselin kisoissa, että kun sivari on tulossa, niin olisiko siellä apuvalmentajalle paikkaa. Pekka mietti, olisiko se mahdollista, mutta olihan se, kun oli kunnan hommista kyse. Siitä minut sinne saatiin työllistettyä nimikkeellä apuvalmentaja ja asuntolan valvoja. Siitä jatkoin työntekoa varmaan samalla nimikkeellä alkuun, mutta melko pian siirryin lajivalmentajaksi, mutta samalla valvoin asuntolaa missä myös asuin pari vuotta. Katsoin perään, ettei ihan hypitty seinillä.

No, hypittiinkö siellä?
– Aika vähän. Enemmän siellä piti olla talkkarin hommissa: milloin oli avain unohtunut ja milloin patterit kylmänä ja kävin pattereita ilmaamassa. Vähän muistuttelin siivoamisesta, ettei aivan pommin jäljiltä ollut. Pääosin aivan oli siivo meininki. Tietenkään se ei aina ihan heti mukiin mene, kun nuoret opettelevat yksin eloa, mutta melko pian se alkoi sujua.

Ketä siellä asiakkaina sulla oli?
– Ihan ensimmäisten joukossa olivat Tiilikaisen Saku ja Lipsasen Janne, joiden kanssa asuin pari vuotta. Oli meillä omat huoneet, mutta yhteinen solu. Muita nimiä oli Lehtolan Niko, Piiroisen Peetu ja Manne (Markus Malin) sekä Salmelan Petteri, Antti Viitanen, Markus Haka ja Markus Ingo, Anna Jalasti, Mari Kahelin… Ne oli lumilautailun puolelta ekoja.

Kuinka monta vuotta siellä olit ennen kuin kutsu kävi edemmäksi?
– Sotkamon lukion palkkalistoilla olin ihan vuoteen 2014, mutta Pekka siirtyi päävalmentajaksi 2006 tai 2007 ja melko pian siitä kutsui minua ja Suopangin Simoa tutustumaan maailmancup-menoon, että nähdään mikä on meno maailman huipulla. Sitä kautta aloin käydä enemmän Pekan mukana ulkomailla, ja 2008 oli jo ensimmäinen big airin maailmancup, mihin Pekka laittoi mut yksin joukkueen kanssa. Ehkä se oli sellainen tulikoe. Grenobleen mentiin, enkä muista miten tulosten valossa se meni, mutta sen muistan, että siinä määrin oli topakka ensi kokemus, että marssin tuomarikoppiin. Saarenpään Sami teki caba ysin japanilla, ja tuomarit menivät ihan hämilleen. Sillä olisi ehdottomasti pitänyt päästä finaaliin. Minähän marssin tuomareiden luokse, että mikäs homma tämä on. Tilannehan oli loppujen lopuksi semmoinen, että viidestä tuomarista plus päätuomari yksi sanoi, että se oli ysi, kaksi sanoi että se oli vitonen ja kaksi ei tiennyt mikä se oli. Tämä meni näin sanasta sanaan. Yksi tuomareista siellä huuteli mulle, että älä valita: 540 se oli. Minä sanoin, että ei muuten ollut. Siihen aikaan ei ollut minkään sortin videotuomarointia, mutta pitkän keskustelun jälkeen päätuomari suostui katsomaan toisen valmentajan kuvaaman videon siitä. Silloin hän tajusi, että me mokattiin tämä homma. Eihän siinä enää mitään ollut tehtävissä, mutta kovasti tuli pahoittelua – suurin piirtein joka kerta kun tuomarit näkivät minut. Se oli hyvä tulikaste, että millä tavalla tuomareita, kisahenkilökuntaa tai muita voi lähestyä, jos kokee vääryyttä. Miten ihmisten kanssa kannattaa puhua, millä argumenteilla olla liikkeellä ja niin edelleen. Se oli ensimmäinen kerta mutta ei todellakaan viimeinen. Sitä dialogia on käyty paljon.

Kuinka paljon?
– Tapauksesta riippuen. Isoimpana 2016 TTR:n MM-kisat, joissa Kyle Mack nousi podiumille missatulla grabilla ja Roope tippui neljänneksi. Siitä puhuttiin monta päivää, miten säännöt taipuvat ja niin edelleen. Taisi siitä myöhemmin sähköpostien vaihtoakin olla, mutta lopputulema oli siinäkin, ettei virallisia tuloksia voida jälkikäteen muuttaa. Että systeemi on tämä ja nyt mennään näin, mutta keskustelu oli hyvää ja tapausta pahoiteltiin, mikä on tärkeintä. Ihmisiä hekin ovat, mutta jos ei voi myöntää, että itselläkin olisi jotain vastuuta tai että vahingossa on tehnyt virheen, niin siitä on vaikea kehittyä missään.

Onko siinä se, että heidät saa virheensä huomaamaan vai voiko niistä muutakin voittaa? Melko paljon olet kuitenkin elämästä tuomarikopeissa ravannut.
– En minä tietenkään ainut ole siellä ollut palautetta antamassa.

Mutta ovi on käynyt.
– On se käynyt, ja varsinkin jenkit ja kanadalaiset olivat yhdessä vaiheessa joka kisan jälkeen keskustelemassa – oli kisa mennyt heidän mukaansa hyvin tai huonosti. Voisi herkästi nähdä, että siellä ollaan vain hakemassa omaa etua, mutta ajattelin minä ainakin usein niin, että on lajin etu keskustella asioista jotka on juuri tapahtunut. Että käydään rakentavaa keskustelua kisan kulusta. On sitten kisoissa näkynyt jälkeenpäin asioista joita ei ole riittävästi aiemmin huomioitu, niin ne sitten myöhemmin huomataan. Polvigrabit on yksi ja yleinen sketsailu myös. Ne ovat hankalimpia tuomarin kannalta, että kumpi menee edelle: helpompi hyvin tehty temppu ja sketsailtu vaikeampi juttu. Siellä se kruksi yleisesti ottaen on. Ja pakko kertoa semmoinenkin tilanne, kun MM-kisoissa Utahissa menin tuomareille kommentoimaan, että annoitte Ennille liikaa pisteitä. Silloin tuomaristo oli todella yllättynyttä, ja siitä olen saanut paljon kuullakin, että tämä kaveri voi tulla antamaan palautetta myös liian hyvistä pisteistä. Yleensä muut ovat liikkeellä toisilla ajatuksilla. Sen tilanteen johdosta keskusteluiden sävy oli kuitenkin muuttunut ja sanoille tullut enemmän painoarvoa. Kun on ollut rehellinen palautteen annossaan myös tuollaisina hetkinä, niin tuomarit näkevät, ettei se ole yksisuuntaista lobbausta vaan että tavoitteena on saada asiat menemään kokonaisuudessaan oikein.

Iloinen ja väsynyt Koskinen Yabulin MM-kisojen jälkeen. Kuva: Tuukka Tams

Vaikka muitakin tietenkin mukana kulki, niin melko pitkälle Pekan kanssa painoitte tiiviinä parivaljakkona. Kauan sitä kesti?
– Aika lailla siitä 2008 vuodesta vuoteen 2014. Kun oli tulossa MM-kisoja tai olympialaisiin oltiin tähtäämässä niin mentiin tiiviimmin. Vancouveriin mentiin loppupätkä tosi tiiviisti ja samoin Sotsiin. Välissä oli vähän rauhallisempi aika, ettei välttämättä oltu niin tiiviisti yhdessä tai reissut oli jaettu enemmän yksi kerrallaan.

Millainen jako teillä oli? Oli kuitenkin laskijoita enemmän, pipe vahvasti mukana ja niin edelleen.
– Minusta tuli siinä samalla lautahuoltovastaava. Jos ei ollut mukana voitelijaa, niin huolto oli mun kontolla ja Vuokatista tulleisiin laskijoihin mulla oli vahvempi yhteys – esimerkiksi Enniin (Rukajärvi). Jos molemmat olimme paikoilla, niin mä olin enemmän pläänäämässä Ennin kanssa. Toki yhdessä tehtiin ja kaikki sai sanoa, mutta pääpiirteittäin siihen aikaan nuoremmat laskijat oli enemmän mun vastuulla.

Oliko sulla kokemusta huollosta ennen kuin susta tuli lautahuoltaja?
– Hehheh, jonkun verran. Omia lautoja olin växännyt, että hyvin perus tasolla olin mennyt. Slopestylen ja big airin osalta tärkeää ei niinkään ole, mitä sinne laudan pohjaan laittaa kunhan tekee sen riittävän usein. Sen suuntainen oli lähestymistapa, ja monin osin se pätee edelleen slope- ja big air -huoltamiseen. Voidelkaa lautojanne usein ja katsokaa kanttienne perään, ettei ole ihan sahalaitaiset. Sellaisella laudalla on vain parempi laskea.

Siitä vinkit haltuun.
– Tämän tason vinkit ilmaiseksi – loput lisämaksusta.

Asia kunnossa. 2014 oli Sotsi ja sitten Pekka jäi pois. Mitä sitten tapahtui, miten sinusta tuli päävalmentaja?
– Täytyy myöntää, etten tarkkaan muista miten se keskustelu meni. Olinhan minä niin kiinteä osa maajoukkuetoimintaa ja niin tiiviisti Pekan kanssa tehnyt, että olin luontevin vaihtoehto siinä kohtaa. Oli selkeä näkemys, miten kisamaailma toimii ja miten voisin maajoukkuetoimintaa kehittää. Näillä eväillä minut siihen valittiin.

Tuntuiko se isolta muutokselta?
– Kyllä se tuntui, täytyy sanoa. Olisi tuntunut vielä isommalta muutokselta vain kaksi vuotta aiemmin. Okke Ojala kysyi multa TTR:n MM-kisojen jälkeen Oslon lentokentällä, että eikös sinusta pitäisi tulla seuraava päävalmentaja, ja minä olin että hell no. Jotenkin koin sen työmäärän mitä Pekka tekee ja mitä joutui tai sai tehdä täysin ylivoimaisena. Mutta sitten kun se realisoitui omalle kohdalle, niin 2014 tuntuikin, että otetaan haaste vastaan. Siinä kohtaa oli itselläkin syntynyt näkemys, miten tämä voisi kehittyi. Silloin oli riittävästi siviilirohkeutta lähteä yrittämään.

Antti Night Rider. Kuva: Samu Karvonen

Osaatko arvioida, mitä muutoksia se toi joukkueeseen ja toimintaan?
– Pidemmän ajan ajatus oli, että toimintaa pitäisi enemmän ympärivuotistaa. Oli sitä yritetty, mutta se ei ollut ihan tarttunut siinä määrin miten oli tarpeelliseksi ajateltu. Kyllä siinä sitten ihan onnistuttiinkin. En sano, etteikö laskijat olisi oheisharjoitelleet ennenkin, mutta nyt se tehtiin enemmän maajoukkuelähtöisesti. Multa kysyttiin, mitä haluan tehdä ja toteuttaa, niin muistan sanoneeni haluavani olla lähellä laskijoita ja lajia. Pyrkiä mahdollisimman vähän olemaan jossain norsunluutornissa vaan kädet mullassa. Ei siinä, etteikö Pekkakin olisi niin toiminut, mutta loppua kohti tullessani olen huomannut, että kun tulee paljon selvitettäviä asioita erkaantuu lumilautailusta. Valitettavasti olen huomannut, että henkilökohtaisella tasolla itse lumilautailu on jäänyt.

Se on tietenkin kurja kuulla.
– Joo, ja kurja kokea – pakko sanoa. Jotenkin ajattelin, ettei näin voimakkaasti olisi käynyt mutta näin kävi. Nämä kaksi viimeistä vuotta ovat olleet korona sävyttämiä ja aiheuttaneet paljon harmaita hiuksia. Maajoukkue kuitenkin on paljon reissussa, niin se on monessa kohtaa reissuun lähteminen ja niiden säätäminen niin raskaalta, että jo sinne päästyä on aivan puhki, ettei osaa ottaa mahdollisuuksista iloa irti. On niin paljon kalvanut taustalla, ettei laskemisesta nauttiminen omalla kohdalla sillä tasolla millä sen olisi toivonut olevan.

Ehkä siinäkin on osa niistä syistä, miksi suhdetta lumilautailuun ja kaikkeen täytyy miettiä ajan kanssa.
– On toki.

Kun intohimo lajista häviää, niin varmasti siinä alkaa miettiä, mitä voisi tehdä toisin, että saisi sen takaisin.
– No näinpä. Kisalumilautailun haaste varmaan aina on ollut, että lumilautailua kun ajattelee niin ensisijaisesti ainakin itse ajattelen tekemisen vapautta ja itseilmaisun vapautta. Mutta mitä pidemmälle kilpailupuolella mennään, niin tulee erilaisia realiteetteja vastaan. Ensinnäkin kilpailut on kun ne on, eikä niiden ajankohtaa voi valita. Että niihin mennään kun kalenterissa lukee ja niihin tähdätään. Mitä sitten kisoissa odotetaan tapahtuvan… Taso on tietenkin noussut ja temput vaikeutuneet, mikä on osaltaan vähentänyt valittavassa olevien ratkaisuiden määrää ja temppukirjoa. Kun muutama vuosi sitten pystyi ajattelemaan, että jos siellä olisi yksittäinen rodeo tai muu erilainen juttu, niin nyt tuntuu, että parhaat pisteet hyndien osalta tulee isoista jutuista: 1440, 1620 ja niin edelleen. Ei ole niin väliä, mitä siellä muuten on – lukemat vain ratkaisevat.

Vedonlyönnin tulos. Kuva: Tuukka Tams

Niin. Musta tuntuu, että kasvukipuja on nyt nähtävissä. Viime olympialaisissa puhuttiin, että luovia valintoja arvostetaan ja ratakin sellaista mahdollisti, mutta sitten lopulta ei uskalleta tehdä niitä ratkaisuja. Oli se sitten radan rakentamisessa: onko siellä pakko olla niitä ilmeisiä valintoja edes tarjolla? Jos siellä on iso suora hyppyri ja joku tekee siitä 2500 astetta, niin tuomarit on, että oh shit – pakko tuosta on kovat pisteet antaa. Kun taas vierestä voisi olla vaikeampi tehdä joku paperilla helpompi temppu. Kysehän on siitä, että kun tulee vastaan obstaakkeli mitä ei ole välttämättä koskaan nähnytkään: silloin siitä on vaikeampi tehdä se ennalta treenattu temppu. Mä en ainakaan viime kaudella pysynyt yhtään kärryillä, mistä pisteitä ylipäänsä tulee. Pitäisikö tuomareiden ja radan rakentajien enemmän keskustella keskenään vai millä saisi paremmin linjattua, mihin suuntaan ylipäänsä touhua viedään? Tämmöisiä sekavia ajatuksia itsellä.
– Mulla tulee mieleen esimerkki Laaxin kisoista parin vuoden takaa. Viimeisessä hyppyrissä oli lumesta tehty roller ja molemmin puolin sitä oli hyppyrin nokat. Ajatuksena oli, että sitä keskitöyrästä hyödynnettäisiin tai vetäisit hyppyristä niin, että hyödyntäisit keskiosiota. Tuomareiden keskusteluista etukäteen ymmärsin, että näin se vähän niin kuin onkin, vaikkeivät he halunneet määrittää, miten sitä pitäisi laskea. Lopputulema oli se, että Kalle teki siitä keskeltä backside 1080:n – ja siinähän ei ollut mitään varsinaista nokkaa, mutta Kalle keksi keinon miten siitä kapeasta kaistaleesta sai pyöritettyä. Ihan ok pisteet sai, mutta selkeästi keskivertoa alhaisemmat. Viereisestä hyppyristä joku teki jonkun 1440:n ilman ottamatta mitenkään huomioon sitä keskiosioita huomattavasti paremmat pisteet. Siitä päästiin taas siihen keskusteluun, että mikä pointti tässä on? Jos on olemassa joku erikoinen laite josta sanotaan että palkitaan, mutta ei kuitenkaan palkita menee ihan sekaisin koko paletti. Tuollaisiin ratkaisuihin kannustaisin. Että jos sinne jotain erityistä rakennetaan, niin vedetään selkeä linja, että tästä todellakin palkitaan ja siitä mistä aita on matalin -ratkaisusta pitää olla jotain tosi tosi erityistä tarjota. Sellaista kyllä toivoisi.

Siinä mielessä esimerkiksi Max Parrotin säärigrabista keskustelu meni väärille urille, kun puhuttiin huonosta grabista eikä esimerkiksi linjavalinnoista. En todellakaan nähnyt, että ote ole säärestä eikä laudasta, mutta mun mielestä se ei olisi kuulunut silti olla kärjessä. Lasku oli todella perinteikäs, eikä edes erityisen isosti vedetty.
– Se oli tosi suoraviivainen. Tekninen mutta suoraviivainen.

Se wow-factor puuttui. Silti mun mielestä kisat ovat paljon kiinnostavampia kuin vaikka muutama vuosi sitten. Ratoja rakennetaan jo mielikuvituksellisemmin ja laskijat ottavat isompia riskejä yllättävien ratkaisuiden eteen. Valitettavan usein palkinnon saa kuitenkin se, joka tekee perinteisimmän ratkaisun.
– Siitä ei voi enää syyttää tuomareita, laskijoita tai kilpailuita, että kaikki tekevät saman backside 1440 mutella, koska se ei pidä enää ollenkaan paikkaansa. Grabien kirjo on todella laaja ja setityksiä tulee aidosti joka suuntaan.

Mutta vaikka sanot, ettei laskeminen itsessään tällä hetkellä kiinnosta, mutta spekuttaminen vielä kiinnostaa. Siihen riittää virtaa.
– Hehheh, huomaan monesti syttyväni spekuloinnista. Kun on nähnyt niin paljon ja läheltä lajin kehitystä, niin on mielenkiintoista nähdä miten trendit kiertävät ja mikä ikäpolvi inspiroituu mistäkin asiasta, joka on ehkä vähän toisessa muodossa jo tapahtunut aiemmin. On tämä tosi kiinnostava laji kulttuurina ja kokonaisuutena. Siihen syttyy. Mä tykkään hämmästellä asioita, ja se varmaan sytyttää spekuloinnin halua. Sitä kautta spekulointiin ajautuu, ja lumilautailussa on paljon tutkiskeltavaa ja eri aspekteja.

Nimenomaan. Kisat ovat kuitenkin vain pintaraapaisu, ja tiedän, että suakin moni muu puoli kiinnostaa.
– Niin se on, ja kun puhutaan mun päävalmentajaurasta niin se on vain pieni pintaraapaisu millä tavoin lumilautailussa voidaan kilpailla ja kilpaillaan tällä hetkellä. Mä olen keskittynyt hyppyhommiin, mutta siellä on myös pitkä litania muita kilpailumuotoja. Natural Selectionissa muun muassa haastetaan sitä, mitä on hyvä lumilautailu. Onko kyse siitä mitä temppuja tekee vai missä kohdassa ne tekee ja niin edelleen.

Ja ovathan perinteikkäät kuvauslaskijatkin kilpailemassa huomiosta. Kisaaminen tavallaan on sisäänkirjoitettu koko lajiin, mutta vähän eri tavalla ja ehkä monipuolisemmin kuin monissa muissa.
– Se on mielenkiintoinen kysymys, että mikä on kullekin lumilautailijalle se vetovoimatekijä, miksi on päätynyt lumilautailuun.

Niin. No mikä se sulla oli?
– Kyllä se oli se miltä freestyle-lumilautailu näytti. Se oli jollain tapaa villi ja vapaa maailma, missä tapahtui ennakoimattomia asioita. Hurjan näköisiä temppuja. Kiehtoi ajatus, että voiko tuollaisia oppia. Temppujen tekemisen estetiikka. Kun enemmän paneuduin lajiin, niin huomasin, että diggaan tehdä käännöksiä. Hyvä leikkaava käännös tai käännös jossain tietyssä kohtaa rinnettä, niin siitä pidin tosi paljon. Myös tietty omien rajojen ylittäminen, millaisena se ehkä näyttäytyikin. Että tyypit tuolla yrittävät ylittää omia rajojaan. Muistan jotkut alle polvenkorkuisessa hyppyrissä vedetyt sessiot silloisessa Hyvinkään silloisessa Kulomäessä, nykyisessä Sveitsin Hiihtokeskuksessa. Että kuinka paljon tuohon pikkuiseen knölliin uskaltaa ottaa vauhtia ja miten pitkälle metodia lennättää. Se minua viehätti. Että vitsi nyt hyppäsin jo neljä metriä tuosta knöllistä!

Kyllähän tuollainen asia sytyttää edelleen. Jos vaikka sidehitistä hyppää tai juuri ajetusta pipestä, että pystyy oman jäljen näkemään, niin ylös mennessä se oma jälki kiinnostaa. Että nyt se oli tuon verran – ehkä ensi kerralla enemmän.
– Kyllä kyllä. Nyt Rukan maajoukkueleirillä kävin aamusta Saaruassa laskemassa pari ihan perus mäkeä. Muistan istuneeni itsekseni tuolihississä ja katselin omia käännösjälkiä. Se on jännä. Se jälki mikä piirtyy lumeen ja sitä voi verrata siihen tunteeseen mikä hetki sitten oli. On vaikea sanoa, mikä siinä lopulta viehättää. Se on lopulta vain yksi jälki muiden joukossa, mutta se on se oma jälki.

Jotain syvän filosofista siinä on. Varsinkin kun mennään käännösjälkeen. Sen ei tarvitse olla hienoin jälki, että sitä voi haikeasti katsella. Riittää, että bongaa sen oman jäljen. Mutta tästähän pääsee hienosti aasinsillalla siihen, että olet nyt jättämättä oman jäljen suomalaiseen lumilautailuun. Mitä toivoisit, että jättäisit tässä vaiheessa jälkeesi?
– Kyllä mä toivoisin, että olen pystynyt päävalmentajuusaikanani auttamaan vaikutuspiirissäni olevia laskijoita. Se on ollut pyrkimykseni, ja siten olen tähän ajautunutkin. Joskus ajattelin, etten todellakaan ole se paras laskija, mutta jostain kumpusi halu auttaa. Jos joku kysyi jotakin, että voitko auttaa, niin ajattelin että kyllä mä voin. Että mitä ikinä onkaan mitä laskijat ovat itse halunneet tehdä tai kehittää, olisin voinut tarjota apuani ja että tunnelma olisi ollut sellainen, että sitä apua voi pyytää. Toivottavasti se tunnelma jää osaltani jälkeen. Muutoin olen aina pyrkinyt siihen, että laskijat oppisivat itse ymmärtämään mitä tavoittelevat ja että heillä olisi ymmärrystä siihen, miten he pääsevät siihen tavoitteeseensa. En ole halunnut antaa jäykkää mallia, että tee näin niin sitten tulee näin. Toki on jotain realiteetteja mitä pitää toteutua, mutta on parempi että ne on ymmärtänyt ja sisäistänyt kuin että niitä toistelee. Vaikea tarkemmin selittää.

Peetu antaa haastattelua MM-kullan päälle ja päävalmentajalla harvinainen hetki levätä. Kuva: Tuukka Tams

Ehkä se onkin hyvä jättää näin, että niitä joita kiinnostaa niin ne voivat omissa päissään pohtia ja antaa ajatusten muhia. Ja mitä toisten auttamiseen tulee, niin toivoisi että kulttuurimme ylipäänsä olisi valmis auttamaan toisiaan. Harvemmin se on keltään pois, että toisia auttaa. Nyt tarinaa alkaa olla niin paljon, että loppuun heittelen erinäisiä sanoja tai tapahtumia ja voit niistä kertoa itse lisää. Aloitetaan tämmöisellä kuin Famous Knitting Man.
– Hehheh, aivan. Sotsi 2014 ja koko olympiajoukkueen yhteinen projekti kaulaliinan kutomisesta, mikä oli tarkoitus luovuttaa kesäjoukkueelle. Joukkueen psykologi Hannaleena Ronkainen oli konseptin kehittänyt koko joukkueelle, missä oli muitakin lumilautailijoita. Satuin istumaan tarpeeksi lähellä Hannaleenaa tai muuten vaan alttiina, niin hän sanoi, että otapas tuosta Antti ja alat opetella. Minähän opettelen. Neuloin menemään kaikkein yksinkertaisinta silmukkaa, ja jäin siihen olohuoneeseen hetkeksi neulomaan. Siitä Roope (Tonteri) meni ohi ja sanoi moi ja jatkoi kävelyä, mutta palasi pian takaisin ja kysyi, että Koskinen mitä sä teet. No, neulon – miltä tämä näyttää. Kerroin mistä tässä on kyse, ja Roope innostui, että pystytkö ottamaan tuon starttiin. No minähän otan. Siinä vaiheessa vielä oli sellainen meininki, että Roope kaipasi jotain kevennystä lähtöön. Ei mitään liian vakavaa speksaamista vaan vitsihuumoria, ja tuo istui siihen kuin nenä päähän. Muistaakseni löin Roopelle lankakerän käteen juuri ennen rania, että pidäpäs tuota kun minä tässä neulon. Sekin meni ihan hyvin se homma. Hulluna siitä tuli kysymyksiä, ja minähän sanoin, että tämä on säännöllinen harrastus – joka neljäs vuosi tätä harrastan.

Hyvä tarina on parempi kuin laimea totuus. Seuraavana otetaan Aomori.
– Japanin reissu ennen Peyongchangin olympialaisia. Yksi isoimmista onnistumisistani urallani. Sain uskoteltua olympiakomitealle, että meidän on aivan välttämätöntä päästä pitämään harjoitusleiri Japanissa ennen Korean olympialaisia, koska olemme samalla aikavyöhykkeellä ja pääsemme akklimatisoitumaan. Että nyt on löytynyt hyvä keskus sieltä – ja se oli ihan totta! Siellä oli landing bag pipen alhaalla ja parkkikin löytyi. Kallehan itse asiassa kävi harjoittelemassa bägille caba tuplan kaaresta, minkä hän teki sitten Korean kisassa, ettei se hukkaan mennyt. Mutta kyllähän me siellä laskettiin putikkaa aivan peijakkaan paljon. Sitä vartenhan sinne lähdettiin, että saatiin vähän tuulettua ennen kisoja. Se on ollut ikimuistoinen reissu. Hirveän harvoin on päässyt laskemaan pohjatonta putikkaa, missä ei pohja tule vastaan vaikka kuinka painaisi käännöksissä, ja Aomorissa niitä päiviä oli monia. Kyllä se puiden läpi siivilöityvä valo on jäänyt mieleen, ja kevyen lumen tuntu on painunut syvälle mieleen.

On silläkin tärkeä rooli ollut. Psykologista puolta ei pidä väheksyä.
– Ei mitenkään. Se on hiuksenhieno raja, minkä verran kisoissa on oltava eye of the tigeria ja minkä verran rentoutta, ettei ala liikaa mailasta puristaa. Jokaiselle se on omansa. Joillakin pitää olla enemmän tiukkana ja toisen vähän enemmän löysin rantein. Ja se voi ja saa myös muuttua saman ihmisen kohdalla kisasta toiseen ja miksei vaikka päivästäkin toiseen. Riippuu millainen energia on milloinkin päällä.

Entä mitä tulee mieleen, kun sanon MM-kisat?
– Mulle tulee mieleen Kreischberg ja Yabuli. FIS:n MM-kisat 2015 Kreischbergissä ja sen jälkiseuraamukset, eli sieltä tuli kaksi tosi rankan näköistä jäbää eli minä ja Tonteri kotiin ilman hiuksia vedosta johtuen. Ei pelkästään se, että Roope voitti ja pärjästi slopessakin kylkiäisiksi ja Merika (Enne) otti myös big airissa hopeaa. Ne oli oman päävalmentajaurani ensimmäiset MM-kisat ja oltiin isolla porukalla. Meininkiä oli. Kisajärjestäjät olivat päättäneet tehdä kisabiisinkin, mikä ei tuntunut liittyvän mihinkään. Että onpahan ralli ja että tämmöistäkö tämä on nyt on. Hyviä muistoja jäänyt, että tehdään kunnon meiningillä kisahommaa kuitenkin. Paumolan Villellä hajosi side juuri ratkaisevalla hetkellä, että big air pääsee jatkumaan, ja kiitos siitä vieläkin Slovenian valmentajalle Matheukselle, joka sidettä lainasi. Siinäkin hyvä osoitus yhteisöllisyydestä, että tuollaisena hetkenä voi välineitä lainata. Pipetreenit alkoivat ennen kuin aurinkokaan oli noussut. Siellä oli hauskoja hetkiä joka lähtöön. Toisaalta sitten taas Yabulissa järjestetyt toiset ja viimeiset WST:N MM-kisat, joissa meno oli paikoin hyvinkin kiinalaista. Taas mietittiin monesti, että liittyykö tämä mihinkään ja kielimuuri oli melkoinen. Sielläkin oli paljon väkeä, hienoa vetämistä ja hieno lopputulos. Paljon ylä- ja alamäkiä reissussa, mutta kaikesta selvittiin reilusti plussan puolella kotiin. Sieltä on hyvin jäänyt mieleen, kun sloperata ei taas ollut ihan viimeisen päälle. Vaikka Charles Beckinsale, tosi kovan luokan tekijä, oli rakentamassa, niin lumi oli täysin mahdotonta. Rata oli sitten vähän sieltä tännepäin. Tunnelmaa piti sitten saada kevennettyä, kun MM-kisatkin monesti aiheuttavat mailasta puristamista. Siellä lähdössä sitten jotain head planttia väänsin, mistä Kalle ainakin kuvan otti. Siitä saatiin hyvä meno, että okei nää on MM-kisat ja meno on vähän levällään, mutta mennään tekemään se mitä osataan ja siitä nauttimaan. Nyt kuitenkin ollaan jossain hitto Kiinan maaseudulla, että onhan tämä ihan poikkeuksellista täällä olla. Että kepeyden löytäminen täysin mahdottomassa paikassa on jäänyt hyvin mieleen.

Mitäs sitten tulee mieleen tämmöisestä sanasta kuin maajoukkue?
– Kyllä se on ihan omanlaisensa porukka. Vaikka kyseessä on nippu laskijoita, joilla jokaisella on oma ura ja pyrkimyksensä, mitkä yksilölajissa aina on. Sitä tehdään lähtökohtaisesti itselle, mutta kuitenkin kun yksilöt tuodaan yhteen ja on mahdollisuus tehdä yhdessä kohti omia tavoitteita, niin siitä tulee parhaimmillaan tosi tosi paljon enemmän kuin mitä yksittäiset ihmiset saisivat koskaan aikaiseksi. Joukossa on voimaa. Jos sen saisi jotenkin valjastettua sen yhteisöllisyyden tukemaan yksilöä… En nyt saa puettua sanoiksi mitä yritän ajaa takaa, mutta jostain syystä tulee maajoukkue-sanasta tulee mieleen Vuokatissa pidetyt Body Trim Campit, missä on yhdessä ajettu asioita läpi mutta samalla pyrkimys jokaiselle antaa avaimet etsiä ne jutut mitä tarvitsee omaan laskemiseen. Siinä on maajoukkueen ydin. Sieltä jokaisella on mahdollisuus poimia omaan tekemiseen lisäpontta. Pitää olla oma näkemys omasta laskemisesta ja tiedettävä omat tavoitteet, mutta välillä on hyvä tulla yhteen, kannustaa kaveria ja tehdä asioita yhteisen tavoitteen eteen.

Ei vielä tarvitse tietenkään tietää mitä seuraavaksi teet, mutta mitä luulet: mitä tulet tästä kaikesta eniten kaipaamaan?
– Kyllä mä uskon, että se tulee olemaan ne erityiset hetket, jotka on voitu yhdessä kokea. Siihen liittyy matkustaminen: on yhdessä päästy paikkoihin mihin ei ole aiemmin menty. Se on aina oma prosessinsa. Toisaalta sellaisia keskuteluita kun ollaan reissussa. Reissussa syttyy hetkiä, kun puhutaan lumilautailusta tai ihan jostain muusta elämään liittyvästä. Niitä tulen kaipaamaan. Miten avoimesti jengi pystyy suhtautumaan erilaisiin asioihin ja käymään keskustelua antaen toisten mielipiteille tilaa, vaikka ollaan välillä tosi eri mieltä. Toivottavasti siihen törmää muuallakin, eikä se tietenkään rajoitu vain lumilautayhteisöön. Mutta lyhyesti: keskusteluita tulen kaipaamaan. Toivon, että keskusteluihin lumilautailijoiden kanssa pääsen jatkossakin.

Kiitokset:
– Laskijat, majua tai ei: Enni Rukajärvi, Kalle Järvilehto, Rene Rinnekangas, Mikko Rehnberg, Carola Niemelä, Emmi Parkkisenniemi, Eveliina Taka, Valtteri Kautonen, Telma Särkipaju, Matti Suur-Hamari, Anton Lindfors (eli nykyinen maajoukkue tässä päällimmäisenä). Roope Tonteri, Peetu Piiroinen, Ville Paumola, Markus Malin, Janne Korpi, Lorenzo Gennero, Aleksi Nevakivi, Henna Ikola, Iina Puhakka, Axel Thelen, Joonas Bergman, Emppu Väisänen, Ella Suitiala, Tomi Taskinen, Aleksi Partanen, Malla Partanen, Tuomas Pohjonen, Petja Piiroinen, Saku Tiilikainen, Kristiina Nisula, Tero Manninen, Merika Enne, Ilkka-Eemeli Laari, Markku Koski, Antti Autti, Risto Mattila, Toni-Markus Turunen, Miikka Hast, Janne Lipsanen, Valtteri Paunonen, Henri-Petteri Laakkonen, Tommi Rokolampi, Antti Viitanen, Niko Lehtola, Hans Kestilä, Joel Lahti, Antti Komulainen, Sami Luhtanen, Ruut Laukkanen, Matti Kinnunen ja kaikki muut Vuokatissa kohdatut nuoret

– Tiina Lindström, Tuukka Tams, Jaakko Aro, Jussi Räsänen, Jussa Kinnunen, Tuukka Häkkinen, Pekka Koskela perheineen, Mika Andersson perheineen, Juha Guttorm, Jenni Viitanen, Lauri Valonen, Siv Knudsen, Mikko Wendelin, Mats Lindfors, Klaus Köhler, Satu Järvelä, Noora Vihervaara, Joni Vastamäki, Mikko Kirjavainen, Ville Rapeli, Petteri Kuisma, Mikko Nuuttila, Kati Toivonen, Nunnu Kivikari, Matti Vartiainen, Marko Yrjövuori, Juhani Vainio, Teemu Rauhala, Terhi Lehtoviita, Janne Vuorinen, Leena Paavolainen, Kimmo Mustonen, Markus Aarni, Daily Grindaajat Marko, Tuukka ja Toni, Vesa Väänänen, Samu Karvonen, Rami Hanafi, Harri Tarvainen, Matti Ollila, Mikael Ahtikari, Johannes Rinne, Mauno Salonen, Mikael Larimo & Rukan parkkitiimi, Ilkka Suutarinen, Lauri Suutarinen, JP Korhonen, Priidik Vesi & Vuokatin henkilökunta, Jaakko Tossavainen, Mikko Terentjeff, Ilkka Laari, Ilmo Niittymäki, Miska Pennanen, Antero Niemelä, Teppo Kuittinen, Mikko Lahdensalo, Timo Kuusela, Juha Rautanen, Heikki Sorsa, Eero Ettala, HP Parviainen, Maija Paulamäki, Pasi Voho, Jussi Mononen, Juha Mourujärvi ja Jonathan McPhail.

– Erikseen mainittuna Simo Suopanki ja Anni Halonen.

– Markku Kuusiniemi, Sami Saarenpää, Kainuun Vanhoillismethodistinen Seurakunta: Matti Puusaari, Laura Väätäinen, Janne ja Heidi Kananen, Jussi Niskanen, Hyvinkään Sputnik sekä Markku Hyttinen

– Outi Lehtonen.

Peace out. Kuva: Tuukka Tams